sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Kurittomat tietokirjat


Viime yönä sisällissodan taistelut alkoivat toden teolla vyöryä. Lattialta kattoa kohti kohoilevissa pinoissa olevat tietokirjat olivat päättäneet lopettaa hiljaisen, arvokkaan olemisensa  ja järjestäytyä uudelleen. Vuoden 1918 tapahtumat, eri aikakausien presidentit, vihapuheet, luonnon ihmeet ja totuuden jälkeiset sanat heräsivät yön hämärissä taistelemaan paikastaan makuuhuoneemme seinustalla. Kenties ne kuvittelivat vielä voivansa vaikuttaa päätökseen siitä, mitkä kirjat ovat mukana tämän vuotisen Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon kärkikahinoissa?


Pinotessani kirjoja uudelleen jonkinlaiseen asetelmaan lattialle – toivoen, että tämä yöllinen kirjojen kapina jäisi viimeiseksi – mietin itsekseni, että jokainen näistä kurittomista kirjoista on ansainnut paikkansa näiden teosten joukossa. Paikka on ansaittu siksi, että  kirjan kirjoittaminen on vaatinut kirjoittajaltaan perehtyneisyyttä, kiinnostusta, tietämystä ja myöskin halun jakaa tietämänsä muiden kanssa. Halu jakaa tietoa on ollut niin suuri, että se on johtanut kirjan kirjoittamiseen. Siksi nämä kirjat – juuri nämä kirjat - muodostivat jyhkeän,  tietokirjojen symbioottisen ryhmän makuuhuoneemme nurkassa.

En saanut enää unta. Tuijotin yön pimeydessä kohoavia kirjatorneja. Mietin kahta asiaa. Toinen niistä oli hyvin konkreettinen: minne sijoittaisin nämä uudet, kotimme valloittaneet kirjalapset? Toinen taas liittyi hyvän tietokirjan kriteereihin. Mikä tekee tietokirjasta hyvän?  Mikä saa lukijan tarttumaan kirjaan ja vieläpä lukemaan sen loppuun asti, vaikka kirjan nimi tai aihepiiri olisikin kaukana omista kiinnostuksen kohteista?

Olin lukenut reippaasti yli kaksisataa tietokirjaa putkeen noin viiden ja puolen kuukauden aikana. Voisin siis ajatella olevani jonkinlainen asiantuntija tämän  kysymyksen suhteen. Pohdin. Onko hyvä tietokirja paksu? Ohut? Onko siinä kuvia? Kovakantinen? Pehmytkantinen? Tajuntaa räjäyttävää uutta tietoa sisältävä?

Suljin silmäni ja palasin lukukokemuksiini, tunnustelin ja muistelin. Ajattelin; hyvä tietokirja on kirja, josta välittyy kirjoittajansa innostus ja intohimo käsiteltyyn aiheeseen. Se vie lukijan mukanaan ja saa ymmärtämään, miksi tämän kirjan sisältämä tieto on kiinnostavaa ja tärkeää. Hyvän tietokirjan teksti sykkii, koukuttaa ja vie mukanaan jännitysromaanin tavoin avaten ja avartaen lukijan mieltä. Se saa oivaltamaan, mietiskelemään, piirtelemään omituisia kuvioita paperien reunoihin ja  herättää myös pakonomaisen tarpeen hehkuttaa kirjan herättämiä oivalluksia  kaikille muille ihmisille. Etenkin puolisolle, joka yrittää sängyn toisella laidalla epätoivoisesti syventyä uusimpaan Raid-romaaniin.

Valvoin ja mietin haikeana, että huomenna olisi se päivä, jolloin julkistamme tämän vuoden Tietokirjallisuuden Finlandia –palkinnon ehdokaskirjat. Valitsijatiimimme Johannan ja Tuomaksen kanssa käymämme antoisat, hauskat ja  mielenkiintoiset keskustelut matkalla suomalaisen tietokirjallisuuden ytimeen ovat piirtyneet ikiajoiksi mieleni sopukoihin. Pitkä prosessi ja monivaiheinen luku-urakka on ohi ja on aika luovuttaa kapula palkinnon saajan lopulliselle valitsijalle, elokuvaohjaaja Virpi Suutarille. Aloin hiljalleen vaipua uneen sänkyämme reunustavien tietokirjojen vartioidessani untani ja todistaen olemassa olollaan kirjojen, lukemisen ja tiedon tärkeyttä.





perjantai 21. syyskuuta 2018

Matkalla


Taannoisella Lontoon matkallani huomasin tekeväni paitsi fyysistä matkaa erilaisia liikennevälineitä käyttäen, myös henkistä matkaa omaan itseeni. Kävellessäni tuon suuren, elämää sykkivän kaupungin katuja tunsin palaavani ajassa taaksepäin ja näkeväni ympäröivän maailman jotenkin värikkäämpänä, todellisempana ja täydellisempänä kuin pitkään aikaan. Oliko taivas sinisempi? Näinkö puiden lehvistössä hypähtelevät linnut tarkemmin? Leijailiko kahvin tuoksu nenääni erityisen aromikkaana? Olivatko kaikki astini terävöityneet?



Kun matkustaa tarpeeksi kauas, toiseen kulttuuriin, on vapaa olemaan utelias. Utelias ympäröivän maailman suhteen ja utelias myös sen suhteen, miten itse reagoi uuteen ympäristöön. Matkalla ollessani havahduin tietoisesti miettimään sitä, mitä minä itse, juuri sillä hetkellä ja juuri siinä paikassa haluan tehdä. Mikä minua kiinnostaa? Mikä saa minut hyvälle tuulelle? Mikä virkistää? Ei itsekkäällä, itsekeskeisellä tavalla vaan toisella tapaa, herkästi itseäni havainnoiden ja kuunnellen.

Junamatka Cambridgeen ja kävely yliopistoalueella tuotti minulle suurta mielihyvää. Hiekkakäytävä jalkojeni alla, aluetta ympäröivät vanhat, jyhkeät rakennukset, soutuveneiden rauhallinen keinunta viheraluetta halkovalla kapealla joella ja sen takana laitumella käyskentelevät lehmät vaivuttivat mieleni rauhaisaan lepotilaan. Viehätyin kapean kujasen varrelta löytämästäni pienestä kirjakaupasta, joka oli pullollaan vanhoja kirjoja ja jossa leijaili kodikas kirjapöly.


Hyvältä tuntui myös kiireetön istuskelu erilaisissa kahviloissa ja käynti paikallisella bluesklubilla, elävän musiikin juurilla. Keskustelu vieraalla kielellä sujui vaivattomasti ja luonnollisesti  musiikkia itseensä imevien, eri kulttuureista olevien kanssakuulijoiden kesken ja pienen klubin kiihkeä tunnelma tarttui ja lumosi.




Matkan koomiset ja hauskat sattumukset synnyttivät paljon iloa ja naurua. Virkistyin naurun täyttämistä hetkistä ja hyvistä keskusteluista – hitaista, syvällisistä, hauskoista  - matkaseuranani olleen tyttäreni kanssa.

Tämä matka oli minulle tärkeä. Se sai minut muistamaan, miten yksinkertaisista, selkeistä ja pelkistetyistä asioista onni rakentuu. Ja miten tärkeää on viettää aikaa itsensä kanssa; päästää irti koneista ja laitteista, olla kerrankin tavoittamattomissa ja aikataulujen ulkopuolella. Tein itselleni lupauksen. Teen  tällaisia matkoja myös arkeni keskellä. Teen treffit itseni kanssa, menen taidenäyttelyyn, luen kirjaa kahvilassa, samoilen metsässä ja puhun puiden kanssa!


maanantai 18. kesäkuuta 2018

Agatha Christien lumoissa - Sanni-Siirin TET-viikko Sananhelinässä


Sannin-Siirin ajatuksia kirjoista ja lukemisesta

Keväällä meillä oli TET-viikolla ihana nuori neito ja innokas lukija Sanni-Siiri. Tässä hänen mietteitään siitä, miksi kannattaa lukea ja mikä häntä kirjoissa viehättää!



Olen Sanni-Siiri Nykänen ja käy peruskoulun kahdeksannetta luokkaa. Pääsin tänne KIPA-kirjakauppa Sananhelinään TET-harjoitteluun. Työt ovat kestäneet maanantaista- perjantaihin klo 9.00-15.00. Olen pääasiassa tallentanut vanhoja kirjoja rekisteriin ja kanta-asiakkaiden henkilötietoja. Myös muita pikku hommia on tullut tehtyä, paketin hausta, roskien vientiin jne.

Oma lukuintoni syttyi vasta vuosi sitten yläkouluun siirtyessäni. Siihen vaikuttivat monet syyt, esimerkiksi se, että saimme äidinkielen lukutunneilla itse valita mitä haluamme lukea. Meille ei enää lätkätty nenän eteen jotain tiettyä kirjallisuuden helmeä niin kuin alakoulussa tehtiin. Että se sitten luetaan vaikka pakolla. Minusta pakkolukeminen ei kannusta lukemaan vaan päinvastoin latistaa lukuintoa ja tekee ”On pakko -kirjan” lukemisesta jotenkin vaikeaa ja vastenmielistä.

Itse olen pahasti hurahtanut hyvin kirjoitettuun rikoskirjallisuuteen. Niiden jännittävät juonikäänteet, murhatun menneisyys ja murhaajan arvoituksellisuus kiehtovat. Mutta kumminkin yleensä näyttämölle astelee yksi ainut henkilö. Henkilö, joka ratkaisee murhat käsittämättömällä viisaudella ja taidokkuudellaan. Elikkäs ei varmaan tule hyvin suurena yllätyksenä että lempikirjailijani on Agatha Christien. Mielestäni Agatha Christien on rikoskirjallisuuden kuningatar. Hänen kirjoittamat kirjat sisältävät taidokasta tekstiä. Siis toisin sanoen Christien kirjojenhaalinta prosessi on käynissä ja välillä mopo karkailee pahastikin käsistä!

Suosittelen kaikille lukuharrastuksen aloittamista. Sillä kirjahan on jo itsessään niin kiehtova ja mystinen. Sellainen jota ei vaan voi laskea käsistään.

Täällä kirjakaupassa on ollut kiva olla TET harjoittelussa ja olen oppinut uusia asioita. Henkilökunnalta on myös voinut kysyä jos ei ole vaikka ymmärtänyt tehtävän antoa tai jos on tullut eteen jonkinlainen ylitsepääsemätön ongelma, jota ei ole itse osannut ratkaista. Tänne kyllä kannatti tulla tettiin!

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Värikoodausta

Olen jo monena päivänä ihastellut instassa ja eri nettisivuilla valokuvia, joissa kirjojen omistajat esittelevät upeita, värien mukaan järjestettyjä kirjahyllyjään. Heräsin tänä aamuna pirteänä, söin  aamupalan, luin kaikessa rauhassa lauantain  Karjalaisen ja silloin se iski. Klo 10.05. oli aivan pakko päästä värikoodaamaan omaa hyllyäni.

Olin järjestänyt kirjani hyvin tyypilliseen tapaan tekijän nimen mukaiseen järjestykseen. En orjallisesti, mutta kuitenkin niin, että kaikki Leena Lehtolaisen kirjat olivat peräkkäin samalla hyllyllä, kaikki Patricia Cornwellit samalla ja Henning Mankelin luomukset olivat saaneet  oman kunniapaikkansa. No, ei kun hihat ylös ja kirjat alas hyllystä.



Niin suuruuden hullu en kuitenkaan ollut, että olisin ottanut IHAN kaikki kirjat käsittelyyn, vaan päätin aloittaa kolmesta ylimmästä hyllystä. Ajattelin sen käyvän käden käänteessä. Aivan, niinhän sitä voisi kuvitella!




Keltaiset ja punaiset kirjat olivat helpoimpia. Sinisessä ja vihreässä alkoi tulla jo lisää vaikeusastetta, koska sävyjä on niin monta ja ne ovat hyvin lähellä toisiaan. Mustat ja valkeat selkämyksetkin olivat melko helppoja, mutta entäs sitten harmaat, ruskeat ja kirjavat selkämykset? Järjestäisinkö kirjat  selkämyksien niin sanotun päävärin mukaan vai tulkitsenko kahta väriä sisältävän selkämyksen kirjavaksi?

Aikani pähkäiltyäni totesin, että eihän tämä nyt niin vakavaa ole ja annoin aivojen luovuuslohkon ottaa ohjat. Niinpä vaaleat ja tummat sävyt löysivät paikkansa suurinpiirtein vertaistensa joukosta. Mutta täytyy kyllä myöntää, että yllättävän vaikealta tuntui erottaa kaikki Lehtolaiset toisistaan eri hyllyille. Tämä kertoo varmaan siitä, että olemme niin tottuneita tietynlaiseen strukturoituun, järkevään järjestykseen, että siitä on hankala päästää irti. Sitten kun sen tekee - antaa vain mennä - niin se todellakin tuntuu vapauttavalta.



Värien merkitys elämässä on aika suuri, kun sitä alkaa pohtia. Keltainen ja oranssi tuovat heti iloisen mielen ja aurinkoisen, kepeän tunteen. Punainen tuo energiaa, sininen ja vihreä rauhoittavat, musta on dramaattinen. Ei sitä turhaan puhuta väriterapiasta- värit oikeasti ovat terapeuttisia. Nyt voin silmäillä tyytyväisenä kirjahyllyäni, jossa näyttää olevan paljon enemmän väriä kuin ennen! Ehkä saan vielä insipiraation järjestää alimmatkin hyllyt. Eli kirjat taas kerran alas...no, onhan jo hyvä alku valmiina!

p.s. Toinenkin väreihin liittyvä projekti on työn alla tänä viikonloppuna! Kirjakaupan näyteikkuna saa somisteekseen pirteän, kirkkaan keltaisen kottikärryn, joka tuo kevään tullessaan. Oma rakas huoltoyksikköni huolehtii tästä projektista!











maanantai 30. lokakuuta 2017

Kirjaspurgu Helsingin Kirjamessuilla - - - text by Juho






Perjantai 27.10.17


Junalla Nurmeksesta Helsinkiin. Lähtiessä syksyinen auringonpaiste ja perillä aavistus lunta ja talven tuntua. Asemalta suoraan hotelliin ja koisaamaan.


Lauantai 28.10.17


Herätys 8:00, ylös sängystä 8:30. Pienellä kiireellä ulkoinen habitus kuosiin ja samalla          vauhdilla aamiaiselle. Talvinen sää on äkisti kääntynyt Kaurismäkeläiseen harmauteen ja    sateeseen.  Raitiovaunulla pääsi kätevästi suoraan Messukeskuksen eteen ja linjan 9 vaunu tyhjenikin aikalailla täysin. Eipä siinä, lössin mukana sisään vain.

Tunnin verran kiertelyä ja katselua järkyttävässä ihmisvilinässä. Ekana must see kohteena oli kirjan Varjo Suomen yllä- Stalinin salaiset kansiot tekijöiden haastattelu. Paljon mielenkiintoisia ja ennen kuulumattomia faktoja Neuvostoliiton todellisista aikeista Suomea kohtaan. Esim: Talvisodan alla Neuvostoliitto havitteli Hankoa tukikohdakseeen, mutta tajutessaan sen olevan liian pieni tarpeisiinsa laadittiin suunnitelmia laajennuksista Saloon saakka.

Tähän väliin norkoilua pitkin ja poikin. Satuinpa sitten notkumaan Tammen (kustantamo) pisteen liepeillä. Muistuttivat messuväkeä kuulutuksella, että tämänvuotisten messujen ehdoton huipputapaus Dan Brownin lukijatapaaminen alkaisi klo 14:00 salissa 101. Tapaamiseen oli paikkoja 1200, jotka kaikki olivat varattuja aikoja sitten. Kuuluttivat siihen samaan, että noutamattomia VIP passeja tapaamiseen olisi jaossa heidän osastoltaan.   Kaksi askelta, kädenojennus ja fläp! Sisäänpääsy oli räpylässä. Tuurilla ne laivatkin seilaa.




Edellämainittua hetkeä odotellessa jäin kuuntelemaan kun Tarja Halonen tenttasi Tuomas Kyröä kirjasta Mielensäpahoittajan Suomi. Huumorin sävyttämää,mutta tiukkaa asiaa siitä kuinka maailma on yhä pienempi ja kuitenkin sirpaleisempi. Ja myöskin pysyvien arvojen, joita Mielensäpahoittaja jääräpäisesti edustaa katoamisesta.



Polte nousee. Siirtyminen kohti Dan Brownin luentoa. Joo, sali 101 siis,mutta pirunkos          kautta sinne pääsee? Aulassa jaetun messuinfon karttakaan ei oikein auennut. Nousu takaisin     aulaan etsimään lisävalaistusta. Sielläpä vaelsikin porukkaa passien kanssa tasan yhteen suuntaan,joten joukon jatkoksi vain.

Sali oli viimeistä paikkaa myöten täynnä kirjailijan astuessa lavalle. Brown aloitti mainitsemalla ensimmäisen oppimansa suomen kielen sanan: Korvapuusti. Niiden makukin oli kuulemma ollut paikallaan. Juttua tuli pilke silmäkulmassa lapsuusmuistoista lähtien. Mukana olivat vanhempien autojen rekisterikilvetkin. Uskovaisen äidin kilven teksti: Kyrie (kreik. κύριος, kyrios, herra). Matemaatikko isän kilpi: Metric. Vakavampana aiheena olivat tuoreen Alku- kirjan aiheet uskonto,tiede ja elämän perimmäiset kysymykset syntymästä ja kuolemasta. Ja mahtuvatko tiede ja Jumala enää tähän maailmaan yhtäaikaa?  Puhetta riitti myös aiempien kirjojen elokuvasovituksista ja Hollywood tähtien kanssa pyörimisestä. Muutamat onnekkaat saivat myös esittää kysymyksiään maailmantähdelle.
  
Loppuun vapaasti Brownia lainaten. ”Lukekaa kirjoja ihmiset. Paras tapa ylittää rajoja,          ymmärtää eri kulttuureita ja kulkea halki aikain”. Voiko tuota paremmin sanoa?

 


Huh huh mikä kokemus! Salista poistuessa tuli kelattua, että tämä oli varmasti niitä once in a lifetime tapauksia. Takaisin päin kulkiessa oli pakko pysähtyä käytävän varrelle ja ottaa pari kuvaa alempana olevasta messualueesta. Tätä kautta hahmotti ihan eri tavalla koko alueen laajuuden ja lukukansan paljouden.

  

Pikainen pyörähdys yläkerran Viini & Ruoka tapahtumassa. (Aivan törkeän hyvänmakuista italialaisittain tehtyä pizzaa kunnon raaka-aineista!). Pari tuntia kiertelyä ja ostosten tekoa mm. mukava kasa elokuvia tarjoushintaan (missähän välissä nekin kerkiää olevinaan katsoa?). Takaisin hotellille suihkuun ja joksikin aikaa lepäämään. Siitä sitten syömään, taksiin ja viihteelle.


Sunnuntai 29.10.17


Mukavan raukea sunnuntaiaamu. Edellisen illan/aamuyön bassonjytke humisee vielä hieman kuupassa. Kuuluu asiaan. Laiskasti kässehtien aamiaiselle ja vielä pariksi tunniksi huoneeseen lueskelemaan ennen avaimen palautusta respaan. Ikkunalauta oli mukavan leveä istua kirja kourassa ja vilkuilla ulos vaikkei mistään maisemasta kannata puhua.


Kamat kasaan ja asemalle. Lähtökahveja hörppiessä viimeiset rivit muistivihkoon ja pikainen yhteenveto viikonlopusta. Olihan nämä kirjamessut ihan huikea kokemus  ensikertalaiselle. Kirjoja ja kirjanystäviä halli tupaten täynnä. Tämän  jälkeen, jos joku sanoo kirjan olevan kuolemaisillaan voisin ihan rehdisti haistattaa pitkät.

PS. Junaan noustessa Kaurismäkeläinen sää jatkuu. Räntää sataa.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Lukukokemus - Vien sinut kotiin (Ben Kalland)

Kun suljin kirjan kannet ja tarina päättyi, tunsin löytäneeni jotain uutta. Ben Kalland oli johdattanut minut teoksellaan Vien sinut kotiin johonkin sellaiseen maailmaan ja paikkaan, jota en vielä tuntenut ja joka avautui silmieni eteen kiinnostavana ja erilaisena. Hyvän kirjan tunnuspiirre siis! Moniulotteinen juoni oli rakennettu niin taidokkaasti koukuttaen, että kirjasta irrottautuminen oli lähes mahdotonta. Lukukokemus tuntui erityisen rikkaalta senkin vuoksi, että aloittaessani lukemisen en oikein tiennyt, mitä kirjalta odottaa. Olin siis  skeptinen, mutta kirja yllätti minut täysin.



Vien sinut kotiin on kirja Jehovan todistajista. Ben Kalland käsittelee aihettaan kuitenkin niin taitavin ottein, että tämä uskonnon tematiikka tulee ikään kuin monimuotoisen tarinan ”kylkiäisenä”. Voisin sanoa, että uskonto avautuu kerrotun tarinan kautta ja toisaalta tarina avautuu uskontoon. Jehovan todistajuus luo sen kaikupohjan, jota vasten erittäin  mielenkiintoiset, rinnakkaiset juonet peilautuvat.

Satojen luettujen kirjojen jälkeen olen oppinut jo kirja alkusivuilla tunnistamaan sen otteen ja imun, joka on tarkoitettu juuri minulle, viemään minut mukanaan. Tässä kirjassa se tapahtui jälleen. Onko se lauserakenne? Onko se kiinnostava päähenkilö? Onko se tapa, jolla kirjailija heittelee minulle syöttejä pakottaen seuraamaan tarinan polveilua? Sitä on vaikea selittää, mutta sielullaan sen tuntee. Sielu suorastaan värisee, kun tarina uppoaa lause lauseelta tajuntaan. Sellaista kirjaa haluaa lukea  hitaasti. 

Joskus rakastun kirjan henkilöihin, enkä haluaisi pois heidän luotaan. Joskus rakastun paikkoihin, joissa haluan viipyä loputtomiin. Joskus rakastun kauniisiin lauseisiin, joita haluan lukea yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus rakastun niihin oivalluksiin, joita kirja sisimmässäni herättää.

Vien sinut kotiin sai minut ajattelemaan asioita, joista minulla ei välttämättä tähän saakka ole ollut selkeää, omaa mielipidettä. Kirja sai minut ymmärtämään, että elämässä ei välttämättä ole ehdottomia totuuksia ja omat oletukseni asioista saattavat olla aivan vääristyneitä. Tämä kirja myös teki sen, jonka hyvä kirja ja taitava kirjailija tekevät: se jätti minuun ikimuistoisen jäljen.

p.s. Juuri kirjan luettuani huomasin, että Karjalaisessa oli tämän samaisen kirjan arvostelu. Kirja-arvostelun kirjoittaja oli kokenut teoksen melko lailla eri tavoin. Hän toteaa dialogin olleen paperinmakuista ja persoonatonta. Tämä kertoo siitä, miten eri tavoin lukijoina voimme saman teoksen kokea. Itse pidin kovasti Kallandin tavasta kirjoittaa – myös dialogeista.  

Ben Kalland, Vie minut kotiin (Atena Kustannus Oy, 2017)


lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kirsikkatyttö ja Tokion tuhkaa - matkalla japanilaisen kirjallisuuden sydämeen



Japanilainen kulttuuri kiehtoo. Mikä olisikaan parempi keino päästä syvemmälle sen syövereihin, kuin kirja! Kirjallisuuden kautta on mahdollista päästä tutustumaan eri maiden kulttuureihin niin intensiivisellä tavalla, että kirjaa lukiessaan lukija pystyy näkemään sielunsa silmin kirjassa kuvaillut paikat, ihmiset ja maisemat. Kirjan voima on siinä, että se välittää lukijalle mielikuvien ohella myös tunteita, tuoksuja, ääniä ja makuja. Kirja voi viedä lukijansa mielentilaan, jossa hän saa hetken kokea olevansa keskellä toisenlaista kulttuuria.
Omat suosikkini japanilaisen kirjallisuuden saralla ovat tällä hetkellä Haruki Murakami ja Takashi Hiraide, jonka Kissavieras lumosi minut täysin. Tuo kirja on kuin maalaus, joka piirto piirrolta avaa lukijalleen tuota hieman salaperäistä, aitoa japanilaista kulttuuria. Kirjan innoittamana päätin, että haluan perehtyä Japaniin ja sen kirjallisuuteen laajemmin. Syntyi ajatus japanilaisen kulttuurin illasta.
 
Avukseni japanilaisen kulttuurin tapahtumaa suunnittelemaan sain Niina Tolvasen, joka opiskelee Lahden kansanopistossa Japanin kieltä ja kulttuuria. Niina kertoo tässä itse suhteestaan Japaniin ja japanilaiseen kirjallisuuteen.



Japani – vaarallisen mielenkiintoinen kulttuuri

Olen nyt viettänyt viikon kirjakauppa Sananhelinässä työharjoittelussa. Olen saanut valmistella Japanilaisen kulttuurin tapahtumaa, joka järjestetään Sananhelinässä 27. huhtikuuta. Päivittäin olen saanut oppia uutta, nauttia kirjakaupan leppoisasta tunnelmasta ja viettää virkistäviä kahvitaukoja.

Opiskelen tällä hetkellä Lahden kansanopistossa Japanin kieltä ja kulttuuria, mutta olen lähtöisin Nurmeksesta. Kun kuulin työharjoittelujaksosta oppitunnilla, mieleeni nousi huoli. Missä pääsisin näyttämään osaamistani? Meille annettiin tilaisuus opettaa paikallisessa opistossa Japaniin liittyviä lyhytkursseja, mutta en suoraan sanottuna ole kovin erikoinen puhumaan yleisön edessä, joten suljin sen vaihtoehdon heti pois. Pääkoppani perukoilla toivoin saavani harjoittelupaikan Nurmeksesta, läheltä kotia.

Kuin ihmeen kaupalla pääsinkin työharjoitteluun Nurmekseen. Sananhelinän kanta-asiakkaiden uutiskirjeessä kerrottiin tulevista tapahtumista ja niiden seasta löytyi Japanilaisen kulttuurin ilta. Mikä onnekas sattuma! Niinpä soitin pikimmiten Helille ja tässä sitä nyt ollaan.

Lukioaikoina luin Paulo Coelhon Alkemistin. Se teki minuun suuren vaikutuksen ajatuksellaan, että koko maailma johdattaa kulkijaa päämääräänsä erilaisten sattumusten kautta. Heti kirjan luettuani äitini tuli kysymään minulta, olisinko kiinnostunut opiskelemaan kansalaisopistossa japania. Se oli kuin uskonnollinen kokemus. Tässä kohtalo minua nyt johdatti! Tietenkin osallistuin kurssille, olihan se selvä merkki. Valmistuttuani lukiosta olin tyhjän päällä. En ollut päässyt yliopistoon opiskelemaan Aasian tutkimusta. Olin jo unohtanut Alkemistin tässä vaiheessa, kunnes postissa sain esitteen Lahden kansanopiston Japanin kielen kurssista. Samana päivänä täytin hakemuksen ja pian sainkin positiivisia uutisia opistolta. Kyllä kohtalo on minua suosinut, sainhan harjoittelupaikankin läheltä kotiani.


Täällä ollessani olen valmistellut tulevaa tapahtumaa niin pitkälle kuin olen pystynyt. Päivittäin olen tutkinut japanilaista kirjallisuutta, kulttuuria ja sitä miten me länsimaalaiset näemme Japanin. Materiaalia näistä aiheista on jo pelkästään netissä tuhottoman paljon. Vaikka olenkin käynyt kirjallisuuden kursseja kansanopistossa, tuntuu että olen vain hipaissut Japanin kirjallista antia. Luettavien kirjojen listani on kasvanut  monella teoksella. Etenkin Banana Yoshimoton, Osamu Dazain ja Shusaku Endon teokset ovat herättäneet mielenkiintoni. Olenkin tällä viikolla jo vieraillut kirjastossa muutamaan otteeseen...



Japani on vaarallisen mielenkiintoinen kulttuuri. Se on pitänyt minua hyppysissään jo yli kymmenen vuotta, eikä loppua näy. Teeseremonia, kukkien asettelu, söpöyden ihannointi, vilkas populaarikulttuuri ja loputon kohteliaisuus eivät menetä hohtoaan millään. Nälkä kasvaa syödessä, kuten tavataan sanoa. Toivon todella, että tuleva tapahtuma tarjoaa pureskeltavaa tai herättää sen kulttuurin nälän, joka minunkin päässäni kurnii.