Kello on kuusi maaliskuisena tiistaiaamuna. Tarkoitus on
viettää niin sanottua kotityöpäivää ja tänä aamuna olisin voinut nukkua hieman
pidempäänkin, mutta kevätaamun valoisuus herätti minut. Asumme maalla, noin
kahdenkymmenen minuutin matkan päässä Nurmeksen taajamasta. Kotimme on metsän ja pellon kainalossa:
toista puolta pihapiiristä rajaa korkea, suojaisa metsä ja toiselle puolelle
avautuu laaja peltoaukio. Lähin naapuri asuu metsän takana, noin kilometrin
päässä.
Aamulla herättyäni minulle on tullut tavaksi katsella hetken
aikaa keittiön ikkunasta pellolle. Tuo aukio on näyttämö, joka tarjoaa
nähtäväksi mitä upeimpia luonnon laatimia esityksiä. Tähän aikaan keväästä
metsot ja teeret ovat sen kuninkaita ja kuningattaria. Tänä aamuna niitä on parikymmentä. Värikkäät
urokset pörhistelevät naaraille ja ottavat välillä mittaa toisistaan. Siivet
sojossa ne askeltavat matalana hangen pintaa pitkin ja leväyttävät näyttävän
pyrstönsä viuhkaksi kuin julistaen: näin komea minä olen.
Kevään edetessä pelto riisuutuu silmieni edessä
lumipeitostaan ja saan iloita joutsenten, kurkien, töyhtöhyyppien, kuovien ja
monien muiden lintujen saapumisesta. Lintujen riemukkaat äänet kertovat keväästä.
Luonto lumoaa ja rauhoittaa. Se antaa voimia ja täyttää
tyhjentyneet luovuusakut jälleen uudella energialla. Hienossa
sunnuntai-iltaisin tv:stä tulevassa luonto-ohjelmassa Erämaan lumo kerrottiin,
että jo viidentoista minuutin oleilu luonnossa auttaa ihmistä rentoutumaan.
Ohjelma tuo silmiemme eteen ihania kuvia kalliomaisemista, erämaajärvistä,
puroista ja ikimetsistä. Upeasti toteutettu dokumentti saa mielen halajamaan
metsien rauhoittavaan syliin.
Olen yrittäjä ja työpäivät tahtovat välillä virahtaa
turhankin pitkiksi. Kun on innostunut siitä, mitä tekee, saattaa ikään kuin huomaamattaan
väsyttää kehonsa ja pääkoppansa työnteolla. Tällöin on tartuttava itseään
niskasta kiinni. Minun mieleni tarvitsee lepoa. Minun on irrotettava silmäni näyttöpäätteestä
ja annettava niille nähtäväksi kevääseen valmistautuva puro, joka rimpuilee
irti jäävaipastaan. Korvilleni on annettava kuultavaksi tullen humina puiden latvoissa.
Hajuaistiani on virkistettävä lumikenkäretkellä tuoksuvaan kuusimetsään.
Käsieni on päästävä koskettamaan puunrunkoa, silittämään sen kaarnaista kuorta.
Luonnossa liikkuessa tulee väistämättä mieleen, kuinka viisas luonto onkaan. Se
on ikiaikaisella tavalla viisas, tavalla, jota minä ihmisenä voin vain ihailla.
Minä haluan olla osa luontoa, kunnioittaa sitä ja pitää siitä huolta. Ilman
metsiä, kasveja, eläimiä ei minuakaan olisi. 
