Kulttuuria Stradasta Pauli Koheloon

Blogivieraana Minna Dufton

                                                                                             

Kun Heli pyysi minua vieraaksi tähän blogiin, tiesin että joudun heti alkuun myöntämään kamalan totuuden: Sen, miten vähän kirjoja nykyään ehdin lukea loppuun asti. Kamala synti toimittajana, tiedän. Luet siis tästä eteenpäin omalla vastuulla.

 

TV1:n kulttuurin ajankohtaisohjelman Stradan toimittaja-ohjaajana työpöytäni on yleensä pullollaan uusia kirjoja, cd:itä ja elokuvia, joihin minulla on kunnia tutustua ennätysajassa. Yleensä noin viiden päivän sisällä sekä perehdyn milloin mihinkin ajankohtaiseen kulttuuriaiheeseen että käsikirjoitan, toimitan ja ohjaan siitä laulavan ja tanssivan tv-insertin. Simsalabim! Jo työskentelystäni tällä tavalla ääneen kirjoittaminen hengästyttää.

Tänä talvena työpöydälläni ja välillä myös tupaten täyteen sullotussa käsilaukussani on vieraillut mm. M.A. Nummisen Tango on intohimoni –kirja (Schilds 1998), joka on muuten vallan mainio kaunokirjallinen romaani ja tietoteos suomalaisesta tangosta. Jos et siis ole jo ehtinyt kirjaan tutustumaan. M.A. Numminen vieraili Stradassa helmikuun lopussa: http://tv1.yle.fi/juttuarkisto/miten-ma-nummisesta-tuli-tangomies    

Mutta ei kulttuuritoimittajan työ pelkkää tanssia ole. Itse asiassa tänä vuonna minusta on ehtinyt muotoutua oikea hevitoimittaja. Eikä nyt puhuta edes musiikista! Tammikuussa aiheenani oli saattohoito, helmikuussa naisten ympärileikkaukset ja maaliskuussa suomalaisten itsemurhat. En usko, että koti-minäni olisi tarttunut esim. tuoreeseen Katariina Vuoren ja Jonna Pulkkisen Kourallinen tabuja –kirjaan (Atena 2014), jossa itsemurhaa yrittäneet kertovat miksi he eivät enää halunneet elää ja miten he ovat löytäneet elämänhalunsa uudelleen. Mutta niin vain itsemurhankin lyhyt oppimäärä tuli alle viikossa suoritettua. Sekä kirja että uusi Näin unta elämästä –dokumenttielokuva ovat rohkeita keskustelunavauksia: http://tv1.yle.fi/juttuarkisto/ei-enaa-tabu 

Lukeminen toimittajan päiväroolissani poikkeaa siis melkoisesti lukemisestani kotona. Minulle on tärkeää yrittää vetää rajoja työn ja kodin välille, niin haastavaa kuin se nykyaikana onkin. Nytkin olen some-paastolla, mutta kirjoitan silti tätä blogikirjoitusta. Voi minua syntistä jälleen kerran!      

Epätoivoisista yrityksistäni vapautua kiireen kahleista kertoo mm. keittiön pöydälläni nätisti odottava Eckhart Tollen Läsnäolon voima (Basam Books 2013, 13. painos). Ostin sen itselleni talvella syntymäpäivälahjaksi ja olen nyt pikku hiljaa sitä lukemassa. Kerrankin sellainen kirja joka nimenomaan kehottaa välillä pysähtymään ja ottamaan aikaa lukemiseen ja sisällön sulattamiseen. Ajattelikohan Tolle minunlaistani arjen ”sankaria” kun kirjoitti tuon? Taitaa tuntea meidät jatkuvan aikapulan kanssa painivat aika hyvin. Noh, loppuun aion kyllä kirjassa päästä ainakin seuraavaan synttäripäivääni mennessä. Vielä kun joku päivä saisin luettua ne kaikki olohuoneen pöydän alla pölyä keräävät naistenlehdet, niiden lukeminen nimittäin se vasta on perheenäidille luksusta.

Tässä kaikessa elämän hulabaloossa on kaksi asiaa, joita lukemalla jaksan ja joiden avulla olen myös selvinnyt monista hulluista päivistä (ei niistä Stockan, vaan ihan ikiomista). Nämä kaksi asiaa ovat huumori ja mietelauseet. Ja näitä kahta en kiireessäkään jätä ohittamatta, vaikka lukisinkin ne Pinterestistä aamulla heräillessäni.  

Hyvänä tuoreena esimerkkinä huumorin ja mietiskelyn yhdistämisestä on eilen illalla olohuoneen sohvalla lukemani Pauli Kohelon uusin teos Kassan kautta (Siltala 2014). Suosittelen kirjaa ihan kaikille, koska mahanauruja ei voi elämässä saada liikaa.  Jopa ruuhkavuosia elävä ihminen jaksaa ja ehtii omaksua Paulin hajahuomiot oikeasta elämäntavasta yhdessä illassa.  

Olen myös runojen ystävä, minkä huomaan lähinnä kirjakaupassa käydessäni kun jään kerta toisensa jälkeen hypistelemään runokirjoja. Ensi kesänä pääsen ensimmäistä kertaa osallistumaan Kajaanin runoviikko -tapahtumaan, mistä teemme Yle Teemalle tv-ohjelmaa. Tätä keikkaa odotan jo innolla. On aina yhtä mukava päästä tallentamaan elämää Kehä III:n ulkopuolella.

Olipa hauska kokemus joutua kerrankin vähän miettimään omaa lukemistani… Kirjojen lisäksihän luen myös lukemattomia määriä uutisia ja artikkelinivaskoja milloin mistäkin aiheesta ja ainakin yritän seurata mistä milloinkin maailmalla puhutaan. Sosiaalinen media on siitä hyvä keksintö.

Tänä vuonna aikomuksenani on myös alkaa kirjoittamaan jotakin omaa. Ei tv:tä, vaan jotakin ihan muuta. Ajatus jostakin itselleni merkityksellisestä aiheesta kirjoittamisesta on pyörinyt mielessä jo kauan, mutta aina olen torpannut sen epäilemällä, että osaisinkohan sittenkään kirjoittaa mitään järkevää ja kiinnostaisiko sisältö ylipäätään ketään muuta. Niin ja milläköhän ajalla senkin kaiken toteuttaisin ja jos taas en toteuttaisi niin katuisinko sitä joskus myöhemmin?  Pauli Kohelokin jo sanoo, että tulostimen musteesta jää jälki sieluun.  

Kaikki uusi vaatii aina rohkeutta. Helillä oli rohkeutta perustaa Nurmekseen kirjakauppa näinä aikoina. Iso hatunnosto Helille siitä ja samalla haluan toivottaa kaikille Nurmekseen pirtsakkaa kevättä. Hymyillään kun tavataan!

Minna Dufton

Kirjoittaja on Yleisradion toimittaja-ohjaaja ja mm. TV2:n suositun Paluumuuttajat –sarjan käsikirjoittaja

Ruoka ja kirjat - elämäni kaksi peruspilaria

Sain itselleni joulunpyhien ajaksi kolme luettavaa kirjaa: Laura Saven Paljain jaloin, Suomen ensimmäisen Grantan, jonka teemana on Ruoka sekä Haruki Murakamin IQ84 -sarjan kaksi ensimmäistä osaa kattavan yhteisniteen. Okei, urakka oli kolmen ruhtinaallisen vapaapäivän osalle vaativa, joten tänään olen lukukokemukseni puolivälissä. Paljain jaloin on luettu kokonaan. Rankka, ajatuksia herättävä, kaunis, yllättävä, surullinen ja samalla iloinen ja valoisa kirja. Kirja, joka pakottaa ajattelemaan ja tuntemaan.

Seuraavaksi vuorossa oli Ruoka-teemainen Granta. Siihen on siis koottu novelleja suomalaisilta (ja  myös joiltakin ulkomaisilta) kirjoittajilta. Herkullinen aihe!
Huomaatteko nasevan sanavalinnan:)

Ruokaan liittyviä novelleja lukiessani huomasin kehitteleväni päässäni omaa versiotani kyseisestä aihepiiristä. Se kumpuaa siitä tosiasiasta, että tällä hetkellä vessamme on myös yhdistetty keittiö. Älkää pyörtykö.

Olen jo useiden vuosien ajan pyrkinyt rajoittamaan iltasyömistäni. Säästän näläntunnetta aamuun. Illalla nukkumaan mennessäni ajattelen sitä ihanaa hetkeä, kun herään ja saan lähteä hyvällä omalla tunnolla syömään aamupalaa. Vatsa kurnien laitan siis silmät kiinni ja vaivun uneen rapeista leipäpälasista ja teekupposesta haaveillen. Olen usein juuri nukahtamassa, kun mieheni könyää omalle puolelleen nukkumaan. Usein hän on tulossa jääkaapilta. "Otin suolapalaa", hän mutisee ja kömpii tyytyväisenä peiton alle. Yritän saada taas unen päästä kiinni. Vatsa mouruaa.

Aamulla herään kännykän piippaukseen. Aika lähteä aamupalalle! Hapuilen pimeässä rappukäytävässä alakertaan (remontin takia sähköt on katkaistu vähän sieltä sun täältä) ja menen vessaan. Pissille. Sitten nousen pöntöltä ja napsautan vessanpöntön viereisellä työtasolla olevan vedenkeittimen päälle ja laittelen kahvit tippumaan. Haen keskellä eteistä olevasta jääkaapista voileipätarpeet esille puulaatikon päälle (joka sekin on siis vessassa) ja voitelen itselleni neljä pientä ruispalaa. Tällä hetkellä suosin miniruispaloja; ne ovat sopivan kokoisia ja ihanan rapeita (varsinkin, kun pussin jättää auki). Päälle voita, tonnikalapasteijaa, juustoa ja kinkkua. Sitten teetä mukiin. Tai tänä aamuna vesimaitoa, koska unohdin ostaa teetä. Irtoteetä kyllä olisi montakin purkillista, mutta ne ovat jossakin laatikkopinojen alle haututuneina, eikä näin aamuvarhaisella huvita ryhtyä purkamaan täyteen pakattuja, pölyisiä laatikoita. Siis mukiin kiehuvaa vettä, kolme kukkuralusikallista sokeria ja rasvatonta maitoa. Hyvää. Ajaa hyvin asiansa. 

Hilaan mukini ja neljä pientä leipääni lavuaarin reunalle. Asettelen ne vessapaperista repäisemäni kahden paperin mittaisen luiskan päälle, huiskin lavuaarin reunalla roikkuvat hiukset ja muut epämääräisyydet lattialle ja istahdan taas pöntölle. Syömään. Otan käteeni vessalukemiseksi varaamani kirjan ja ah - aamupalahetkeni
on täydellinen. 

Osaankohan enää syödä keittiössä, kun tämä remontti joskus valmistuu?

p.s. Tuo Suomen ensimmäinen Granta on tosi hyvä - suosittelen :)

En halua samaistua Täydellisiin naisiin

Olen huolissani. Olen huolissani – en enempää enkä vähempää kuin ihmisestä ja ihmisen tuottamasta mediasta. Olen huolissani siksi, että en mitenkään pysty tunnistamaan  itseäni ja ajatusmaailmaani siitä ihmiskuvasta, jollaista media tällä hetkellä tajuntaani synnyttää. Olenko siis niin erilainen? Poikkeanko niin täysin tämän hetkisestä ihmisen prototyypistä? 

Inhoan tv:n aivottomia hömppäviihdeohjelmia. En voi käsittää BB-talon viehätystä. En halua samaistua Täydellisiin naisiin. En halua lukea sanomalehtiä netissä. Enkä sähkökirjoja. En kutsu Duudsoneita talooni. (Vaikkakin puoli vuotta jatkuneen remontin yhä ollessa kesken he eivät voisi siellä kovin suurta vahinkoa enää aiheuttakaan…) En ole kiinnostunut ihmisistä, jotka haluavat puida makuukamariongelmiaan julkisesti tv:ssä. Enkä missään nimessä ole kiinnostunut Jokioisista kotoisin olevan pariskunnan häävalmisteluista tai amerikkalaisen tanssitytön poikaystäväetsiskelyistä. En halua helppoa, valmiiksi pureskeltua ja naurettua toisten elämää. Haluan elää ja kokea itse. 

Media on kuitenkin minulle tärkeä asia. Luen Ylä-Karjalan ja Karjalaisen hyvin tarkasti kannesta kanteen. Lähialueen tapahtumat, paikalliset uutiset ja jutut paikallisista ihmisistä ovat lähellä sydäntäni. Haluan pitää sanomalehteä käsissäni, rapistella sitä ja leikata tärkeimmät jutut leikekirjaani. Kotimaisista tv-sarjoista tykkään Metsolat- ja Ruusun aika –tyyppisistä ohjelmista, joissa kuvataan ns. tavallisten ihmisten elämää ja joihin voin itsekin samaistua. Jostain syystä ne tuovat myös turvaa ja muistuttavat lapsuudesta. Ja brittidekkarit, tai huippumahtava kotimainen Raid – voisiko olla mieltä kiehtovampaa katsottavaa? Ne kun eivät päästä katsojaansa liian helpolla, vaan antavat töitä myös aivoille. Niissä on myös erittäin hyvät, rosoiset ja elämänmakuiset henkilöhahmot. Tykkään!

Kevyen pintamedian vastapainona on tietenkin kirja. Kirja ei myöskään päästä lukijaansa helpolla, vaan laittaa automaattisesti pääkopan harmaat solut ahkeroimaan. Lukeminen kehittää mielikuvitusta, opettaa, näyttää lukijalleen uusia maailmoja ja joskus jopa mullistaa koko elämän. Hyvä kirja jää tajuntaan loppuelämäksi. 

Onneksi pystyn siis valitsemaan ne asiat mediasta, joita haluan seurata ja jotka tuottavat mielihyvää. Vaikkakin täytyy todeta, että  oma taiteenlajinsa on vältellä joka nurkalla silmille iskeviä kissan kokoisia iltapäivälehtien lööppejä, jotka kirkuvat ERITTÄIN tärkeistä asioista. Kuten viiden vuoden takaisen miss suomen rintojen suurennusleikkauksesta. Suuren, kaiken paljastavan kuvan kera. Suoraan pikkulasten silmien korkeudella. Tätäkö me ihmiset todella, oikeasti haluamme? En minä ainakaan.

Blogivieraina Juho Lipponen ja Sara Hakanen

Minulla on ollut ilo saada avukseni kirjakauppaan kaksi vihmerää nuorta. Lipposen Juho on kuukauden mittaisella työharjoittelujaksolla...

 
...ja Hakasen Sara on tämän viikon ajan TET-jaksolla.

Pyysin heitä molempia kirjoittamaan ajatuksiaan kirjoista ja lukemisesta!

 

Lukukokemuksia                           Juho Lipponen

Innostus kirjoihin ja lehtiin on itselläni ollut jo pienestä pitäen. Ennen lukemaan oppimista selailusuosikkeja olivat muistaakseni Aku Ankat sekä Maaseudun Tulevaisuuden välissä tulleet konekuvastot. Luultavasti myönteinen vaikutus kiinnostukseeni lukemista kohtaan on ollut myös hetket, jolloin vanhemmat (käytännössä äiti) ehtivät lukea ääneen.

Muistaakseni ensimmäinen teksti, jonka luettuani älysin osaavani lukea, oli auton peräkärryn kyljessä sijainneet omistajan yhteystiedot. Tämän oivalluksen jälkeen yksittäisten aakkosten tankkaaminen koulussa olikin sitten kokolailla perseestä.

Tämän jälkeen on tullut tartuttua innolla niin tieto- kuin kaunokirjallisuuden teoksiin. En toki ole hylännyt Aku Ankkoja, Tex Willereitä , Fingerporia ja muitakaan sarjakuvia. Tietokirjallisuuden puolelta eniten kiinnostaa historia ja siitä kaikkein eniten sotahistoriaa käsittelevät teokset. Tunnustaudun myös jonkinasteiseksi elokuvafriikiksi, joten elokuvaa käsittelevät yleisteokset tulee kahlatttua läpi melko tarkasti.

Kaunokirjallisuuden alueelta mieltäni kiehtovat mm. kotimaiset Vares ja Raid -dekkarit sekä kotimainen sotakirjallisuus. Ulkomaalaisten kirjoittamista hengentuotteista parhaiten ovat mieleen jääneet Conn Igguldenin muhkeat kirjasarjat Julius Caesarista kertova Keisari sekä Mongolien valtakuntaan sijoittuva Valloittaja sarja, joista jälkimmäinen löytyy kokonaisuudessaan kirjahyllystäni.

Klassikoiksi luokitelluista teoksista ei ole kyllä tullut luettua toistaiseksi kuin Tuntematon Sotilas, Täällä Pohjantähden alla, sekä 7 Veljestä (Mauri Kunnaksen hulvattomana koira versiona tosin). Tähän kategoriaan laskisin vielä lisäksi H.P Lovercraftin kootut kauhunovellit.   

KIRJOISTA JA LUKEMISESTA       Sara Hakanen

Luen kirjoja vapaa-aikanani, kun minulla ei ole muutakaan tekemistä tai en saa inspiraatiota sarjakuviini. Kirjat, joita luen ovat usein aika paljon eläimiin painottuvia, koska olen ollut lapsesta lähtien hyvin eläinrakas. Kiinnostukseni kirjoihin alkoi vahvasti muutama vuosi sitten, kun kiinnostuin eräästä kissoista kertovasta kirjasarjasta nimeltä Warrior Cats. Näin paljon animaatioita ja kuvia netistä ja erään kerran kun kävin ystäväni ja äitini kanssa isossa kirpputori- tapahtumassa löysin ystäväni kanssa Soturi-kissojen ensimmäisen osan. Päästyäni kotiin aloin lukea kirjaa, luin sitä viikko tolkulla, heti kun aikaa riitti ja pikku hiljaa aloin kiinnostua taas tekemään sarjakuviani kirjan innoittamana. Aloin piirtämään sarjakuva 'sarjaa', joka pohjautui minun pisimpään tekemääni sarjakuvaan. Se oli tavallaan erikoissarja, joka kertoi eri näkökulman tarinasta ja vähän menneisyyttä kissa hahmoistani, jotka elivät susilaumojen ja ihmisten kaupunkien maailmassa.

Olen lukenut aina sellaisia kirjoja joista saisin edes vähän ispiraatiota kyseisiin sarjakuviini ja innostuisin suunnittelemaan vaikka lisää hahmoja niihin. Vain kaverini ovat saaneet luvan lukea sarjakuviani, koska en oikein viitsi näyttää niitä minua vanhemmille tai minua nuoremmille. Syynä siihen on, että tarinoissa on välillä niin sanottuja 'raakoja' kohtia ja tiedän, että osa ei pidä sellaisesta ollenkaan. Vaikka osaan minä piirtää niin sanottuja hellyyttäviä ja söpöjä kuviakin. Koulun  lukutunnilla luin kirjaa nimeltä Suden morsian, jossa nuori nainen muuttuu yöisin ihmissudeksi ja karkaa metsään muitten susien luokse, palaten aina aamuksi takaisin kotiinsa. Tämän innoittamana aloin piirtämään hahmoja, jotka pystyivät vaihtamaan itsensä toiseen muotoon; esim. kissa pystyi muuttumaan sudeksi aina kun halusi ja rotta pystyi vaihtamaan itsensä tiikerin muotoon kaulapantansa avulla.

Sukulaiseni sanovat aina, että minut näkee aina joko paperin ja kynän kanssa pöydän äärestä piirtämässä tai sitten, jos en piirrä niin olen lukemassa jostain. Olen näiden vuosien aikana huomannut, että kirjojen lukeminen auttaa minua keksimään aina uusia ideoita sarjakuviini ja auttaa minua kirjoittamaan kirjoitelmia ja kaikenlaista muuta. Vaikka minulla on ollut lapsena lievä lukihäiriö niin ei se minua ole estänyt lukemasta pitkiä ja paksuja kirjoja, kunhan ne ovat vain mielestäni riittävän kiinnostavia  Oikeastaan olen vain innokkaammin lukenut erilaisia kirjoja, kun ikää on tullut lisää. Kun olen lukenut englannin kielisiä kirjoja/sarjakuvia niin olen huomannut, että englannin kielen osaaminen on minun osaltani ainakin vahvistunut ja parantunut lukemisen myötä. Kuten tekstistä huomaa, olen niin sanottu 'Soturi-kissa fani', joka tykkää kirjoittamisesta, piirtämisestä ja kirjojen lukemisesta vapaa aikanaan.