Annin ja Jennin mietteitä lukemisesta ja kirjoista

Täällä kirjoittelee kaksi 15 vuotiasta tettiläistä, Anni ja Jenni. Käymme yhdeksättä luokkaa Kirkkokadun yläkoulussa. Olemme molemmat asuneet Nurmeksessa koko ikämme. Olemme myös olleet ystäviä yli kymmenen vuotta. Harrastamme molemmat partiota ja vedämme omaa ryhmää. Tulimme tänne Sanan Helinään TET-harjoitteluun, koska kukaan tuttumme ei ole koskaan ollut täällä tetissä ja tämä kuulosti kiinnostavalta. Olemme viihtyneet oikein hyvin. Meitä pyydettiin kirjoittamaan omasta suhtautumisestamme kirjoihin ja lukemiseen ja kertomaan nuorten lukemisesta yleisesti.

Jenni:

Luen enimmäkseen nuorten romaaneja ja aikakausilehtiä. Tykkään lukea kirjoja, jotka perustuvat tositapahtumiin tai voisivat tapahtua todellisuudessa. En pidä siis fantasia- ja scifikirjallisuudesta. Lukeminen saa minut rauhoittumaan ja kun luen, oloni on rentoutunut. Pienempänä luin paljon kirjasarjoja, kuten Tiina ja Penny kirjat. Ne olivat silloin tarpeeksi jännittäviä. Arvostan kirjoissa toimintaa ja en pidä kirjoista, joissa tilanteita kuvaillaan liikaa. En lue kovin paljoa, vaikka haluaisin. Ei vain tule usein lähdettyä kirjastoon etsimään luettavaa. Haluaisin lukea nuorten keskuudessa todella suositun kirjan, Tähtiin kirjoitettu virhe. Kirjassa on 16-vuotias tyttö, jolla on syöpä. Hän tapaa tukiryhmässä pojan, jolla on ollut luusyöpä ja he rakastuvat.

Anni:

Luen harvoin, mutta kun luen, on kirja nopeasti luettu. Jos kirja on kiinnostava, ei minulla sen lukemiseen mene paljoa aikaa. Tilaan myös Demiä, joka tulee kuukausittain. Tykkään lukea helppoja ja lyhyitä kirjoja, sillä raskaat ja pitkät kirjat ovat usein pitkäveteisiä ja kyllästyn kirjan puolivälissä sen lukemiseen. Lempikirjojani ovat Tove Janssonin Muumi-kirjat ja ne ovat aika suosittuja nuorten keskuudessa. Pidän fantasiakirjoista ja kirjoista, joissa on jännitystä. Viimeisin lukemani kirja oli Salla Simukan Punainen kuin veri.

Nuoret lukevat mielestämme aika vähän, mutta tytöt lukevat paljon enemmän kuin pojat. Joillekkin lukeminen on todella tärkeä harrastus. Meilläkin on muutama ystävä, jotka lukevat miltei joka päivä. Nuoret lukevat yleisesti aika vähän, koska kavereiden kanssa netissä juttelu ja muut harrastukset vievät niin paljon aikaa, ettei ehdi lukea. Iltaisin on jo usein niin väsynyt, ettei lukemisesta tule mitään. Ainakin meidän koulussa luetaan paljon äidinkielen tunneilla. Meillä on myös koulussa kirjasto, jonne voi mennä tietyillä välitunneilla lukemaan omaa taikka koulun kirjaa.

Kysyimme parilta ystävältämme, jotka lukevat todella paljon, mitä kirjoja he suosittelevat lukemaan. Tässä muutama esimerkki:

Kerstin Gier - Rakkaus ei katso aikaa-trilogia (fantasia)

Abigail Gibbs - Illallinen vampyyrin kanssa (fantasia)

Stephenie Meyer - Twilight-saaga (fantasia, romantiikka)

J. K. Rowling - Harry Potterit (fantasia)

Jennifer E. Smith -Tilastollinen todennäköisyys kohdata se oikea (nuortenkirjallisuus)

John Green -Tähtiin kirjoitettu virhe (romanttinen, draama)

Suzanne Collins -Nälkäpelit (nuortenkirjallisuus)

John Green – Looking for Alaska (nuortenkirjallisuus)

J. R. R. Tolkien – Taru sormusten herrasta – trilogia (fantasia)

Monet elokuvat ja sarjat, joista nuoret tykkäävät, perustuvat johonkin kirjaan/kirjasarjaan. Hyvänä esimerkkinä Game of Thrones, Nälkäpeli, Twilight ja Harry Potterit.

Mietimme, kuinka nuoret saisi innostumaan lukemisesta. Mielestämme kirjoja voisi mainostaa enemmän esimerkiksi nuortenlehdissä. Elokuvia markkinoidessa voitaisiin tuoda enemmän esille kirjaa, jonka pohjalta se on tehty. Ainakin meidän mielestämme kirjat ovat usein parempia ja yksityiskohtaisempia kuin elokuvat. Myös kouluihin voitaisiin ostaa uusia kirjoja, joita luetaan, koska monet kirjat ovat vuosikymmeniä vanhoja ja niiden kirjoitustyyli on nuorisolle vieras. Nuorille tehdään paljon hyviä kirjoja, mutta ne eivät tule kaikkien tietoon, eli yleisesti mainontaa voisi lisätä.

Kirjani ja hyllyni

Sunnuntaiaamun ehdoton kohokohta on saada lukea Karjalainen kaikessa rauhassa aamukahvia siemaillen. Sunnuntain lehdessä on yleensä paljon kulttuuriuutisia ja laajoja juttukokonaisuuksia, joihin on mukava syventyä kunnolla. 

Tänä aamuna en ehtinyt etusivua pidemmälle, kun pulssini alkoi kiihtyä alta aikayksikön. Julkisuudessa paljon esillä oleva sisutussuunnittelija Teuvo Loman kun loihe lausuman, että ihmiset eivät tänä päivänä halua koteihinsa kirjahyllyjä eikä niitä siis näin ollen tarvita. Sisäsivulla hän vielä täsmentää, että kirjahylly tekee asunnosta ”tunkkaisen näköisen”. Katselen lehden kuvaa asuntomessuilla esillä olevasta talosta. Se on hieno, tyylikäs, vaalea ja avara. Siisti. Kliininen. Asunto. 

Vilkaisen ympärilleni. Kirjahylly olohuoneessa – on yhä paikoillaan. Erillinen hylly kirjoja varten keittiön puolella – kyllä löytyy. Oma avohyllynsä ns. maailmanparannuskirjoille olohuoneen toisella seinustalla – aivan. Ja lukuisat kirjapinot siellä täällä ympäri kotiamme: sohvan käsinojalla, yöpöydillä, tietokonepöydän nurkalla ja – aivan niin – vessassa. 

 

Hmm. Herää tietenkin kysymys, jos kodeissa ei ole enää kirjahyllyjä, niin missä ja miten kirjat sitten säilytetään? Vai onko arvon sisustussuunnittelijan kommenttiin kätketty ajatus siitä, että ihmiset eivät muka enää lue kirjoja? Ei pidä ollenkaan paikkaansa.

Samaisessa tämän päivän Karjalaisessa on esittely kirjasta nimeltä Tunteilla on tilansa, kirjoituksia kodeista. (Pia Ingström). Kirjan kirjoittaja on perehtynyt suomalaisiin koteihin ja siihen, mikä tekee asunnosta kodin, miten ihminen kotoutuu. Hän toteaa, että koti ei ole vain sisustamista, kaunistamista ja siivoamista. Kodikkuutta on nimenomaan se maalaamista odottava, kulunut ovenkarmi (ikuisuusprojekti), epämääräinen vaatekasa lattialla, yhteiset hetket ruokapöydän äärellä. Koti on paikka, jossa ihminen saa olla oma itsensä ja tehdä juuri niitä asioita, jotka ovat hänelle itselleen tärkeitä. Ja kenties kodikkuutta ovat juuri ne kirjahyllyt, joiden hyllyiltä löytyy vuosien saatossa hankittuja opuksia. Kuluneita, uudempia, selattuja, puhkiluettuja¸ alleviivattuja, rakkaita omia kirjoja. 

Tajusin tänä aamuna hyllyjämme ja kirjapinojamme katsellessani, että siellä täällä lojuvista kirjoista voi päätellä aika paljon siitä, millainen perhe kodissa asustaa. Sohvan käsinojalla lojuu mehiläishoito-opas, olkkarin pöydällä oleva puutarhakirja on auki päärynäpuun istuttamisen kohdalta, yöpöydällä on vielä Maikki Harjanteen Minttu-kirja pikku Jasperin vierailun jäljiltä ja muutama Aku Ankka löytyy eri puolilta kotia.

On varmasti totta, että kaikki eivät lue kirjoja eivätkä näin ollen tarvitse kirjahyllyjäkään. Mutta se, että asia yleistetään koskemaan kaikkia ihmisiä, on mielestäni suurta propagandaa. Kauan eläköön kirjat ja kirjahyllyt, nuo kotiemme lämpöiset sydämet!

Kulttuuria Stradasta Pauli Koheloon

Blogivieraana Minna Dufton

                                                                                             

Kun Heli pyysi minua vieraaksi tähän blogiin, tiesin että joudun heti alkuun myöntämään kamalan totuuden: Sen, miten vähän kirjoja nykyään ehdin lukea loppuun asti. Kamala synti toimittajana, tiedän. Luet siis tästä eteenpäin omalla vastuulla.

 

TV1:n kulttuurin ajankohtaisohjelman Stradan toimittaja-ohjaajana työpöytäni on yleensä pullollaan uusia kirjoja, cd:itä ja elokuvia, joihin minulla on kunnia tutustua ennätysajassa. Yleensä noin viiden päivän sisällä sekä perehdyn milloin mihinkin ajankohtaiseen kulttuuriaiheeseen että käsikirjoitan, toimitan ja ohjaan siitä laulavan ja tanssivan tv-insertin. Simsalabim! Jo työskentelystäni tällä tavalla ääneen kirjoittaminen hengästyttää.

Tänä talvena työpöydälläni ja välillä myös tupaten täyteen sullotussa käsilaukussani on vieraillut mm. M.A. Nummisen Tango on intohimoni –kirja (Schilds 1998), joka on muuten vallan mainio kaunokirjallinen romaani ja tietoteos suomalaisesta tangosta. Jos et siis ole jo ehtinyt kirjaan tutustumaan. M.A. Numminen vieraili Stradassa helmikuun lopussa: http://tv1.yle.fi/juttuarkisto/miten-ma-nummisesta-tuli-tangomies    

Mutta ei kulttuuritoimittajan työ pelkkää tanssia ole. Itse asiassa tänä vuonna minusta on ehtinyt muotoutua oikea hevitoimittaja. Eikä nyt puhuta edes musiikista! Tammikuussa aiheenani oli saattohoito, helmikuussa naisten ympärileikkaukset ja maaliskuussa suomalaisten itsemurhat. En usko, että koti-minäni olisi tarttunut esim. tuoreeseen Katariina Vuoren ja Jonna Pulkkisen Kourallinen tabuja –kirjaan (Atena 2014), jossa itsemurhaa yrittäneet kertovat miksi he eivät enää halunneet elää ja miten he ovat löytäneet elämänhalunsa uudelleen. Mutta niin vain itsemurhankin lyhyt oppimäärä tuli alle viikossa suoritettua. Sekä kirja että uusi Näin unta elämästä –dokumenttielokuva ovat rohkeita keskustelunavauksia: http://tv1.yle.fi/juttuarkisto/ei-enaa-tabu 

Lukeminen toimittajan päiväroolissani poikkeaa siis melkoisesti lukemisestani kotona. Minulle on tärkeää yrittää vetää rajoja työn ja kodin välille, niin haastavaa kuin se nykyaikana onkin. Nytkin olen some-paastolla, mutta kirjoitan silti tätä blogikirjoitusta. Voi minua syntistä jälleen kerran!      

Epätoivoisista yrityksistäni vapautua kiireen kahleista kertoo mm. keittiön pöydälläni nätisti odottava Eckhart Tollen Läsnäolon voima (Basam Books 2013, 13. painos). Ostin sen itselleni talvella syntymäpäivälahjaksi ja olen nyt pikku hiljaa sitä lukemassa. Kerrankin sellainen kirja joka nimenomaan kehottaa välillä pysähtymään ja ottamaan aikaa lukemiseen ja sisällön sulattamiseen. Ajattelikohan Tolle minunlaistani arjen ”sankaria” kun kirjoitti tuon? Taitaa tuntea meidät jatkuvan aikapulan kanssa painivat aika hyvin. Noh, loppuun aion kyllä kirjassa päästä ainakin seuraavaan synttäripäivääni mennessä. Vielä kun joku päivä saisin luettua ne kaikki olohuoneen pöydän alla pölyä keräävät naistenlehdet, niiden lukeminen nimittäin se vasta on perheenäidille luksusta.

Tässä kaikessa elämän hulabaloossa on kaksi asiaa, joita lukemalla jaksan ja joiden avulla olen myös selvinnyt monista hulluista päivistä (ei niistä Stockan, vaan ihan ikiomista). Nämä kaksi asiaa ovat huumori ja mietelauseet. Ja näitä kahta en kiireessäkään jätä ohittamatta, vaikka lukisinkin ne Pinterestistä aamulla heräillessäni.  

Hyvänä tuoreena esimerkkinä huumorin ja mietiskelyn yhdistämisestä on eilen illalla olohuoneen sohvalla lukemani Pauli Kohelon uusin teos Kassan kautta (Siltala 2014). Suosittelen kirjaa ihan kaikille, koska mahanauruja ei voi elämässä saada liikaa.  Jopa ruuhkavuosia elävä ihminen jaksaa ja ehtii omaksua Paulin hajahuomiot oikeasta elämäntavasta yhdessä illassa.  

Olen myös runojen ystävä, minkä huomaan lähinnä kirjakaupassa käydessäni kun jään kerta toisensa jälkeen hypistelemään runokirjoja. Ensi kesänä pääsen ensimmäistä kertaa osallistumaan Kajaanin runoviikko -tapahtumaan, mistä teemme Yle Teemalle tv-ohjelmaa. Tätä keikkaa odotan jo innolla. On aina yhtä mukava päästä tallentamaan elämää Kehä III:n ulkopuolella.

Olipa hauska kokemus joutua kerrankin vähän miettimään omaa lukemistani… Kirjojen lisäksihän luen myös lukemattomia määriä uutisia ja artikkelinivaskoja milloin mistäkin aiheesta ja ainakin yritän seurata mistä milloinkin maailmalla puhutaan. Sosiaalinen media on siitä hyvä keksintö.

Tänä vuonna aikomuksenani on myös alkaa kirjoittamaan jotakin omaa. Ei tv:tä, vaan jotakin ihan muuta. Ajatus jostakin itselleni merkityksellisestä aiheesta kirjoittamisesta on pyörinyt mielessä jo kauan, mutta aina olen torpannut sen epäilemällä, että osaisinkohan sittenkään kirjoittaa mitään järkevää ja kiinnostaisiko sisältö ylipäätään ketään muuta. Niin ja milläköhän ajalla senkin kaiken toteuttaisin ja jos taas en toteuttaisi niin katuisinko sitä joskus myöhemmin?  Pauli Kohelokin jo sanoo, että tulostimen musteesta jää jälki sieluun.  

Kaikki uusi vaatii aina rohkeutta. Helillä oli rohkeutta perustaa Nurmekseen kirjakauppa näinä aikoina. Iso hatunnosto Helille siitä ja samalla haluan toivottaa kaikille Nurmekseen pirtsakkaa kevättä. Hymyillään kun tavataan!

Minna Dufton

Kirjoittaja on Yleisradion toimittaja-ohjaaja ja mm. TV2:n suositun Paluumuuttajat –sarjan käsikirjoittaja

Ruoka ja kirjat - elämäni kaksi peruspilaria

Sain itselleni joulunpyhien ajaksi kolme luettavaa kirjaa: Laura Saven Paljain jaloin, Suomen ensimmäisen Grantan, jonka teemana on Ruoka sekä Haruki Murakamin IQ84 -sarjan kaksi ensimmäistä osaa kattavan yhteisniteen. Okei, urakka oli kolmen ruhtinaallisen vapaapäivän osalle vaativa, joten tänään olen lukukokemukseni puolivälissä. Paljain jaloin on luettu kokonaan. Rankka, ajatuksia herättävä, kaunis, yllättävä, surullinen ja samalla iloinen ja valoisa kirja. Kirja, joka pakottaa ajattelemaan ja tuntemaan.

Seuraavaksi vuorossa oli Ruoka-teemainen Granta. Siihen on siis koottu novelleja suomalaisilta (ja  myös joiltakin ulkomaisilta) kirjoittajilta. Herkullinen aihe!
Huomaatteko nasevan sanavalinnan:)

Ruokaan liittyviä novelleja lukiessani huomasin kehitteleväni päässäni omaa versiotani kyseisestä aihepiiristä. Se kumpuaa siitä tosiasiasta, että tällä hetkellä vessamme on myös yhdistetty keittiö. Älkää pyörtykö.

Olen jo useiden vuosien ajan pyrkinyt rajoittamaan iltasyömistäni. Säästän näläntunnetta aamuun. Illalla nukkumaan mennessäni ajattelen sitä ihanaa hetkeä, kun herään ja saan lähteä hyvällä omalla tunnolla syömään aamupalaa. Vatsa kurnien laitan siis silmät kiinni ja vaivun uneen rapeista leipäpälasista ja teekupposesta haaveillen. Olen usein juuri nukahtamassa, kun mieheni könyää omalle puolelleen nukkumaan. Usein hän on tulossa jääkaapilta. "Otin suolapalaa", hän mutisee ja kömpii tyytyväisenä peiton alle. Yritän saada taas unen päästä kiinni. Vatsa mouruaa.

Aamulla herään kännykän piippaukseen. Aika lähteä aamupalalle! Hapuilen pimeässä rappukäytävässä alakertaan (remontin takia sähköt on katkaistu vähän sieltä sun täältä) ja menen vessaan. Pissille. Sitten nousen pöntöltä ja napsautan vessanpöntön viereisellä työtasolla olevan vedenkeittimen päälle ja laittelen kahvit tippumaan. Haen keskellä eteistä olevasta jääkaapista voileipätarpeet esille puulaatikon päälle (joka sekin on siis vessassa) ja voitelen itselleni neljä pientä ruispalaa. Tällä hetkellä suosin miniruispaloja; ne ovat sopivan kokoisia ja ihanan rapeita (varsinkin, kun pussin jättää auki). Päälle voita, tonnikalapasteijaa, juustoa ja kinkkua. Sitten teetä mukiin. Tai tänä aamuna vesimaitoa, koska unohdin ostaa teetä. Irtoteetä kyllä olisi montakin purkillista, mutta ne ovat jossakin laatikkopinojen alle haututuneina, eikä näin aamuvarhaisella huvita ryhtyä purkamaan täyteen pakattuja, pölyisiä laatikoita. Siis mukiin kiehuvaa vettä, kolme kukkuralusikallista sokeria ja rasvatonta maitoa. Hyvää. Ajaa hyvin asiansa. 

Hilaan mukini ja neljä pientä leipääni lavuaarin reunalle. Asettelen ne vessapaperista repäisemäni kahden paperin mittaisen luiskan päälle, huiskin lavuaarin reunalla roikkuvat hiukset ja muut epämääräisyydet lattialle ja istahdan taas pöntölle. Syömään. Otan käteeni vessalukemiseksi varaamani kirjan ja ah - aamupalahetkeni
on täydellinen. 

Osaankohan enää syödä keittiössä, kun tämä remontti joskus valmistuu?

p.s. Tuo Suomen ensimmäinen Granta on tosi hyvä - suosittelen :)

En halua samaistua Täydellisiin naisiin

Olen huolissani. Olen huolissani – en enempää enkä vähempää kuin ihmisestä ja ihmisen tuottamasta mediasta. Olen huolissani siksi, että en mitenkään pysty tunnistamaan  itseäni ja ajatusmaailmaani siitä ihmiskuvasta, jollaista media tällä hetkellä tajuntaani synnyttää. Olenko siis niin erilainen? Poikkeanko niin täysin tämän hetkisestä ihmisen prototyypistä? 

Inhoan tv:n aivottomia hömppäviihdeohjelmia. En voi käsittää BB-talon viehätystä. En halua samaistua Täydellisiin naisiin. En halua lukea sanomalehtiä netissä. Enkä sähkökirjoja. En kutsu Duudsoneita talooni. (Vaikkakin puoli vuotta jatkuneen remontin yhä ollessa kesken he eivät voisi siellä kovin suurta vahinkoa enää aiheuttakaan…) En ole kiinnostunut ihmisistä, jotka haluavat puida makuukamariongelmiaan julkisesti tv:ssä. Enkä missään nimessä ole kiinnostunut Jokioisista kotoisin olevan pariskunnan häävalmisteluista tai amerikkalaisen tanssitytön poikaystäväetsiskelyistä. En halua helppoa, valmiiksi pureskeltua ja naurettua toisten elämää. Haluan elää ja kokea itse. 

Media on kuitenkin minulle tärkeä asia. Luen Ylä-Karjalan ja Karjalaisen hyvin tarkasti kannesta kanteen. Lähialueen tapahtumat, paikalliset uutiset ja jutut paikallisista ihmisistä ovat lähellä sydäntäni. Haluan pitää sanomalehteä käsissäni, rapistella sitä ja leikata tärkeimmät jutut leikekirjaani. Kotimaisista tv-sarjoista tykkään Metsolat- ja Ruusun aika –tyyppisistä ohjelmista, joissa kuvataan ns. tavallisten ihmisten elämää ja joihin voin itsekin samaistua. Jostain syystä ne tuovat myös turvaa ja muistuttavat lapsuudesta. Ja brittidekkarit, tai huippumahtava kotimainen Raid – voisiko olla mieltä kiehtovampaa katsottavaa? Ne kun eivät päästä katsojaansa liian helpolla, vaan antavat töitä myös aivoille. Niissä on myös erittäin hyvät, rosoiset ja elämänmakuiset henkilöhahmot. Tykkään!

Kevyen pintamedian vastapainona on tietenkin kirja. Kirja ei myöskään päästä lukijaansa helpolla, vaan laittaa automaattisesti pääkopan harmaat solut ahkeroimaan. Lukeminen kehittää mielikuvitusta, opettaa, näyttää lukijalleen uusia maailmoja ja joskus jopa mullistaa koko elämän. Hyvä kirja jää tajuntaan loppuelämäksi. 

Onneksi pystyn siis valitsemaan ne asiat mediasta, joita haluan seurata ja jotka tuottavat mielihyvää. Vaikkakin täytyy todeta, että  oma taiteenlajinsa on vältellä joka nurkalla silmille iskeviä kissan kokoisia iltapäivälehtien lööppejä, jotka kirkuvat ERITTÄIN tärkeistä asioista. Kuten viiden vuoden takaisen miss suomen rintojen suurennusleikkauksesta. Suuren, kaiken paljastavan kuvan kera. Suoraan pikkulasten silmien korkeudella. Tätäkö me ihmiset todella, oikeasti haluamme? En minä ainakaan.