Luonto lumoaa

Kello on kuusi maaliskuisena tiistaiaamuna. Tarkoitus on viettää niin sanottua kotityöpäivää ja tänä aamuna olisin voinut nukkua hieman pidempäänkin, mutta kevätaamun valoisuus herätti minut. Asumme maalla, noin kahdenkymmenen minuutin matkan päässä Nurmeksen taajamasta.  Kotimme on metsän ja pellon kainalossa: toista puolta pihapiiristä rajaa korkea, suojaisa metsä ja toiselle puolelle avautuu laaja peltoaukio. Lähin naapuri asuu metsän takana, noin kilometrin päässä. 

Aamulla herättyäni minulle on tullut tavaksi katsella hetken aikaa keittiön ikkunasta pellolle. Tuo aukio on näyttämö, joka tarjoaa nähtäväksi mitä upeimpia luonnon laatimia esityksiä. Tähän aikaan keväästä metsot ja teeret ovat sen kuninkaita ja kuningattaria.  Tänä aamuna niitä on parikymmentä. Värikkäät urokset pörhistelevät naaraille ja ottavat välillä mittaa toisistaan. Siivet sojossa ne askeltavat matalana hangen pintaa pitkin ja leväyttävät näyttävän pyrstönsä viuhkaksi kuin julistaen: näin komea minä olen. 

Kevään edetessä pelto riisuutuu silmieni edessä lumipeitostaan ja saan iloita joutsenten, kurkien, töyhtöhyyppien, kuovien ja monien muiden lintujen saapumisesta. Lintujen riemukkaat äänet kertovat keväästä. 

Luonto lumoaa ja rauhoittaa. Se antaa voimia ja täyttää tyhjentyneet luovuusakut jälleen uudella energialla. Hienossa sunnuntai-iltaisin tv:stä tulevassa luonto-ohjelmassa Erämaan lumo kerrottiin, että jo viidentoista minuutin oleilu luonnossa auttaa ihmistä rentoutumaan. Ohjelma tuo silmiemme eteen ihania kuvia kalliomaisemista, erämaajärvistä, puroista ja ikimetsistä. Upeasti toteutettu dokumentti saa mielen halajamaan metsien rauhoittavaan syliin.

Olen yrittäjä ja työpäivät tahtovat välillä virahtaa turhankin pitkiksi. Kun on innostunut siitä, mitä tekee, saattaa ikään kuin huomaamattaan väsyttää kehonsa ja pääkoppansa työnteolla. Tällöin on tartuttava itseään niskasta kiinni. Minun mieleni tarvitsee lepoa. Minun on irrotettava silmäni näyttöpäätteestä ja annettava niille nähtäväksi kevääseen valmistautuva puro, joka rimpuilee irti jäävaipastaan. Korvilleni on annettava kuultavaksi tullen humina puiden latvoissa. Hajuaistiani on virkistettävä lumikenkäretkellä tuoksuvaan kuusimetsään. Käsieni on päästävä koskettamaan puunrunkoa, silittämään sen kaarnaista kuorta. Luonnossa liikkuessa tulee väistämättä mieleen, kuinka viisas luonto onkaan. Se on ikiaikaisella tavalla viisas, tavalla, jota minä ihmisenä voin vain ihailla. Minä haluan olla osa luontoa, kunnioittaa sitä ja pitää siitä huolta. Ilman metsiä, kasveja, eläimiä ei minuakaan olisi.