perjantai 6. syyskuuta 2013

Miksi minulla on kirjoja vessassa?

Eräänä aamuna heräsin siihen tosiasiaan, että minulla on kirjoja. Joka paikassa. Vessassa. Keittiössä. Yöpöydällä. Olohuoneessa. Kuistin ikkunalaudalla. Aloin miettiä. Onko minua olemassakaan ilman kirjoja? Lapsesta saakka kirjat ovat olleet olennainen osa minua. Nelivuotiaana kiersin naapurustossa ovelta ovelle kauppaamassa  isäni Jerry Cottoneita (tuleva kirjakauppias?) ja siitä asti kun opin lukemaan, minulla on ollut AINA ruokapöydässä kirja. Äiti ei muuten koskaan kieltänyt sitä. Niinpä olen sitä mieltä, että minua ei olisi olemassakaan ilman kirjoja.

Elän tällä hetkellä jännittäviä aikoja, sillä olen avaamassa omaa kirjakauppaa! Rehellisesti voin sanoa, että vielä vuosi sitten en olisi arvannut, että syksyllä 2013 olen nikkaroimassa kassatiskiä ja roudaamassa viittäkymmentä kirjahyllyä omaan putiikkiini. Mutta - elämä on ihmeellistä, kuten tiedämme - joten tässä sitä ollaan. Kirjakauppa Sananhelinä avaa ovensa kolmen viikon kuluttua ja minusta on tullut yrittäjä! Moni on kysynyt minulta, että eikö minua pelota? Ja miten uskallan avata tänä nettiaikakautena ns. kivijalkakirjakaupan (en muuten yhtään tykkää tuosta sanasta). Kirja. K I R J A. Tarvitseeko sitä edes tavata? Minulle kirja on aina kirja; käsin kosketeltava, tuoksuteltava, hyllyyn laitettava, ainutlaatuinen kappale jotakin sanoin kuvaamatonta. Se, mitä minulla on kirjahyllyssäni on myös osa minua. Se kertoo minusta. Voisiko se siis olla vain rivejä tietokoneen ruudulla? Rivejä, jotka vain lipuvat silmiesi ohi, mutta joita et voi silittää, alleviivata (oikealla kynällä), tunnustella sormillasi?

Kirja koskettaa. Viimeisin tällainen on Tuula-Liina Variksen Toshiro Mifunen tiikeri. Tuula-Liina Varis on kirjoittanut aivan uskomattomia novelleja. Ne menevät suoraan naiseuden ytimeen - naiselta naiselle. Lukiessani ihmettelen, miten kukaan osaa kirjoittaa näin tarkkavaistoisesti. Herkistyn kyyneliin lukiessani novellia Ana Lemminkäisen äiti. Sillä hetkellä olen samassa veneessä kaikkien maailman äitien kanssa: äitien, jotka kantavat huolta omista pojistaan, olivatpa nämä sitten 8- tai 38-vuotiaita.

Mikä kirja on viimeksi saanut Sinut liikuttumaan ja miksi?

p.s. kolmen viikon kuluttua se avautuu. Pelottaa. Jännittää. Mutta olen ylpeä. 

Kuva 1: kirjakaupan esiaste pakun takapoksissa


Kuva 2: ensimmäiset hyllyt paikoillaan. Kaipaavat selvästi - kirjoja!





3 kommenttia:

  1. Siinä on pakun takaboksi otettu täydellisesti hyötykäyttöön :) Hyvä Heli!
    T: Marjo

    VastaaPoista
  2. Joo ja olen muuten täsmälleen samaa mieltä: niin kirjan kuin musiikin täytyy koskettaa - siinä täytyy olla jotain sanomaa, joku "juttu", että riipaisee sisintä hyvällä tahi pahalla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan...kirja jättää aina jälkensä (ja tosiaan sama pätee musiikkiin myös). Minua kirjat ovat ainakin muokanneet ja paljon...

      Poista